Vien pojat vapuksi Suomeen.
Odotan tosi kovasti äidin ja iskän näkemistä, ja myös entisen kotikaupunkini. Laitan teillekin kuvia siitä suloisesta paikasta!
Mutta en jaksa pakata.
Just vasta sain Hämislaukut purettua. Omaani en vielä.
Ja että talvivaatteita!
Siis talvivaatteita!
Sveitsin-pihallamme kukkii syreeni ja koivu. Pelloilla rypsi huojuu omaa kännistä vapputanssiaan jo metrin pituisena.
Mistä mä nyt jotkut toppahousut vielä pieraisen?
Kyproksen-matkan muistoissani kummittelee vielä yksi erityinen aihe:
Nicosian autiotalot.
Sikanopea pikku taustoitus: Kyproksen pääkaupunki Nicosia jakautui kahtia vuoden 1974 sodassa, jolloin Turkki miehitti kolmanneksen Kyproksen saaresta.
Pääkaupungin pääkatu Ledra katkaistiin keskeltä poikki, ja koska Kyproksen konfliktia ei olla saatu neuvotteluista huolimatta vieläkään ratkaistua, Nicosiaa ja koko Kyprosta halkoo edelleen YK:n turvaama vihreä linja.
Ei kolmen pisteen heittoja 40 vuoteen.
Ledra-kadun katkaisun seurauksena kaupungin pääkatu siirrettiin vähän kauemmas vihreästä vyöhykkeestä ja Nicosian vapaan puolen vanha kaupunki näivettyi pahasti.
Vihreä linja avattiin vihdoin viime vuosikymmenellä, minkä jälkeen Nicosian vanha kaupunki on vihdoin heräillyt Ruuussen unestaan osin EU:n tuella. Pääkaupunki ja koko saari on silti edelleen jakautunut.
Tänä päivänä Kyproksen katukuvassa näkyy valitettavasti myös Kreikan kriisi.
Autiotaloja on paljon enemmän kuin ennen. Joka puolella pääkaupunkia upeat talovanhukset seisovat luukut kiinni ja ovet lukossa – hylättyinä ja unohdettuina. Kyproslaisilla ei yksinkertaisesti ole varaa ylläpitää esimerkiksi perittyjä taloja, ja kuumassa kosteassa ilmastossa ne väsyvät nopeasti ja alkavat lahota.
Autiotalojen pihamailla, kuisteilla ja villiintyneissä puutarhoissa kuvaamassa hiipparoidessa surettaa, pelottaa ja harmittaa. Nouseeko näidenkin tilalle pian identtisiä betonilaatikoita, jotka eivät kestä aikaa?
Miten silloin käy Nicosian elävän historian? Miten käy niiden ihmisten muistojen, jotka ennen asuivat ja elivät elämäänsä näissä taloissa? Syntyivät, oppivat, itkivät, toivoivat, nauroivat, leipoivat, siivosivat, riitelivät, kestitsivät, ja kuolivat?
Tiks lukkoon.
Että se siitä sitten vai?
Täällä ollaan taas Sveitsissä pelipaikoilla koko joukkue ihanan ja piristävän Kypros-loman jälkeen!
Tosi mukavaa taas 10 lomapäivän jälkeen tutustua lapsiin ja muistella että miten tää vanhemmuushommeli oikein menikään.
Ei tarvinnut vanhemmuutta erityisesti Kyproksella harjoittaa.
Siellähän oli isovanhemmat, -tädit ja sedät kaikkea sitä varten!
No loma oli lomaa ja on arki Kyproksella tietysti arkea siinä missä täälläkin. Mutta oikeesti mä aloin pikkusen miettimään tätä yhteisöllistä asumista, ja kyllä siinä kissa vieköön on puolensa! Se vaan käy järkeen että arjen hommat kuten ruokaostokset, ruoanalaitto ja lastenhoito jaetaan muutaman sukupolven kesken sen sijaan että yksin on pakko tehdä kaikki. Aina ja joka päivä ja aamusta yöhön.
Täällä Sveitsissä ilman tukiverkkoa perhearki tuntuu rehellisesti sanoen välillä siltä kun meitä lingottais valtavassa pesukoneessa ilman vettä. Välillä päästään kuivuriin lämmittelemään ja välillä roikutaan narulla pää alaspäin, mut sit taas vitsi vitsi! kuiva pesuohjelma alkaa alusta. Koskaan ei oikeastaan ehdi tulla sellasta tunnetta että pystyis vetämään kunnolla henkeä ja tuntemaan itsensä ihmiseksi. Nukkaiseksi vanhaksi villatakiksi vain. Josta puuttuu nappeja. Ja jonka helmassa roikkuu kaunis ja ihana mutta varsin kireä uhmaikäinen.
No ei vaiskaan, ei tää pelkkää pesuohjelmaa sentään oo lasten kanssa keskenämmekään!
Hämentyneenä ohjaan ison kiitoksen siitä oikeastaan Sveitsille.
Tämä on niin kaunis ja raikas ja avara maa, täällä jos jossain sitä hengitystilaa on. Esimerkiksi meidän takapihalla. Sinne kun lapset vapauttaa niin kyllä melkein jo melkein ehtii itsekin piristyä tunnin ulkoilun aikana. Paitsi ehkä jos petanquen pikkupallo häviää heinikkoon.
Luin lehdestä että Sveitsi olisi maailman onnellisin maa (hah hah pölyt silmillenne Tanska!). Talvisilla vuorilla ja keväisillä kukkapelloilla käyskenneltyäni mä melkein jo osin ymmärrän miksi.
Toisaalta kurkku maksaa meidän lähikaupassa kolme euroa.
Siitä asiasta on kyllä hieman vaikea iloita missään maassa!
Enää puuttuu kaikki tyypit!
Paitsi meidän muru! Hän kävi mestoilla!
Ei päässyt polkuveneilemään, mutta löysi ravun.
On ihan sekaisin siitä missä kotinsa on. Varmaankin toivoisi että täällä.
Miehellä taitaa olla samansuuntaisia haaveita.
Voisikohan hänen Geneven-toimistonsa muuttaa Protarasiin?
Mä löysin jo hyvät tilatkin!
Ps. Jos jotakuta kiinnostaa Kyproksen-reissu keväällä, kesällä, syksyllä tai talvella niin kysykää ihmeessä vinkkejä multa! Voisin ihan erillisen postauksenkin vaikka kirjottaa jos jotakuta kiinnostaa…
Perjantai-iltana käveltiin miehen kanssa käsi kädessä Nicosian vanhassa kaupungissa. Siellä on niin kaunista!
40 vuotta saaren pohjoisosan miehityksen alkamisesta Nicosian vapaassa vanhassa kaupungissa kaikuvat yhä vaimeina kyproslaisten kipeät muistot tuhosta ja menetyksistä. Nämä kaiut ovat kuitenkin tänään jo paljon vaimeampia, sillä alue on sukupolvenvaihdoksen myötä vihdoin viime vuosina heräämässä uuteen elämään.
Kahviloiden, kauppojen ja ravintoloiden täyttämillä kujilla kaikuu uskoa tähän päivään ja huomiseen. Ilmassa väreilee paitsi ihanien kyproslaisten jälkiruokien makeaa tuoksua, myös aitoa intoa ja iloa. Ylpeyttä ja rohkeutta. Uskoa huomiseen.
Kaiken sen toivon ja uskon reimussa jompikumpi meistä siinä vähän kai kompastui johonkin, ettekä voi kuvitella mitä sitten tapahtui! Kaaduimme kai yhtenä käsien ja jalkojen sätkivänä pallona yhteen pikkukahvilaan sisään.
Tiskin edessä tasapainoa etsiessämme vissiin huidoimme vähän sinne ja tänne – niin kuin nyt voi kuvitella tuollaisessa tilanteessa! Rahaakin siinä hötäkässä kilahti tiskille 3 euroa 20 senttiä tarkalleen, hassu juttu.
Kahvilanpitäjä sitten jotenkin ymmärsi ihan väärin.
Hän ojensi meille kipollisen kuumia loukoumades-palloja, kylmää pihkalla maustettua vaniljajäätelöä ja kirsikkahilloa!
Ja me miehen kanssa just tasapainomme löytäneinä uudelleen liukastuttiin johonkin, kaaduttiin purkkiin naamallemme ja syötiin koko annos! Ihan kaikki. Varsinkin se jäätelö.
Ja ne pallurat.
Ja se hillo.
Siis ihan ihme juttu!
Vieläkin naurattaa!
Tapahtuuko tällaista muillekin vai vain meille?
Kyproslaisilla on tapana hellitellä toisiaan suloisilla lempinimillä. Minun oli kaksitoista vuotta sitten Nukke. Kihlajaisten aikoihin olin Kyyhky.
Nyt olen Pasteija.
En oikein teidä mitä ajatella. Tai ehkä tiedän mut en viitsi!
Vastentahtoinen korjaus: Mies väittää etten mä mikään kyyhky ollutkaan, vaan pulu! Voi nyt helv…
”Liikkemme aukeaa arkisin kymmeneltä aamulla ja suljetaan kahdeksalta iltapäivällä. Tervetuloa ostoksille!”
No kiitos!
Mutta tuota, kahdeksalta iltapäivällä?
Ai niin, Kyproksellahan kello tosiaan käy Välimeren – ei Alppien – aikaa.Välimerellä päivässä on oikeastaan kaksi päivää, sillä sen katkaisee mieluusti siesta eli keskipäivän lepo. Täkäläisen päivärytmin sanelevat etenkin kesäaikaan ja viikonloppuisin kuumuus, valo ja varjo, heinäsirkkojen meteli ja ilmastoinnin ihanuus.
Siispä jos kyproslainen kutsuu sinut kylään vaikka lauantaina iltapäivällä, älä pirussa mene hänen ovikelloaan rimputtamaan yhdeltä iltapäivällä!
Jos suinkin pystyt, pidättäydy myöskin soittamasta hänelle ennen kello neljää kysyäksesi mitä se ”iltapäivällä” oikein tarkoittaa.
Mene pokkana kuudelta!
Kuudelta iltapäivällä, kun onnellinen kyproslainen on herännyt iltapäivän siestaltaan. Avannut ikkunaluukut ja kammannut tukkansa. Kuuden maissa hän on valmis raikkaana ja edustavana aloittamaan mukavan iltapäivän hyvässä seurassa.
Tarjoamaan hedelmiä, pasteijoita ja teetä.
Vähän kuin toisen aamiaisen!
Kyläile hyvillä mielin ainakin sinne iltapäivä-kahdeksaan asti. Silloin emäntäsi tai isäntäsi saattaa pikku hiljaa ruveta miettimään, mihin sitä sitten illalla menisi syömään.
Siis sitten joskus ruoka-aikaan. Iltakymmeneltä, kun iltapäivä pikku hiljaa alkaa kääntyä iltaa kohden.
Mene siis kuudelta, ja vie kakkua!
Voit saada aamupalaa – ja ystävän!
Ja rauhaa tälle saarelle.
Toivoo pieni mä.
Ja kyproksenkreikkalaisten sydämissä joku paljon suurempikin.
Jotenkin me saatiin tenavat, viisi kapsäkkiä, kannettava tietokone ja järkkärikamerani Seatin kyytiin vain puolitoista tuntia tavoiteajasta myöhässä. Se johtui varmaan siitä, että tänään ei lasten mielestä ilmeisesti ollut otollinen päivä halipainijuoksulle. Niin! Siis sille syleilyssä suoritettavalle parkour-lajille, jota meidän pojat on innostuneet harrastamaan ja kehittämään viimeisten viikkojen aikana.
Jaa mitenkö treenit sujuu? No sanotaanko että itse halipainitekniikka alkaa olla todella hyvällä mallilla, mutta juoksupuoli vaatii hienosäätöä, koska edelleen juostaan esimerkiksi kohti teräviä kulmia. Eli treenata vielä täytyy. Korkeanpaikanleiri onkin suunnitteilla heti huomiseksi erääseen matkustajakoneeseen. Lämmittelyt turvatarkastusjonossa. Havuja perkele!
Ajettiin tänään 250 kilsaa Baselin liepeille siksi, että lennetään huomenna lomalle Välimerelle miehelään tai siis anoppilaan. Siellä meitä ja lapsiamme odottaa melko samassa osoitteessa aika paljon kivaa porukkaa. Tarkemmin ottaen lasten isovanhemmat, isotätejä, isotätien miehiä, isän serkkuja, pikkuserkkuja, isän kummitäti ja kummityttö, kaksi koiraa, kaksi undulaattia ja lukematon määrä kulkukissoja parvekkeella. Introvertin onnela!
No ei vais, tuo talo bougainvillean peitossa on meidän lasten Onnela ihan isolla O:lla. Enkä mäkään pahakseni pistä loppujen lopuksi. Saatan jopa iloita jollain heikolla hetkellä. Luultavasti silloin, kun me miehen kanssa jätetään tenavat sinne suvun hoiviin ja mennään juomaan. Eikun siis syömään. Ja kun saan blogata. Ajella jeepillä kuvia ottamassa aurinkolipat alhaalla ja kuulla mitä kaikille kuuluu. Joogata kodikkaalla pikkusalilla. Syödä ja ajatella kaikkea parasta.
Sveitsin läpi oli muuten ihana ajaa. Tilan ja avaruuden tuntu säväytti joka puolella: jotenkin Sveitsissä taivaskin tuntuu olevan laajempi!
Mikä onkin tarpeen.
Huomennahan tarvitaan tilat sille korkeanpaikantreenille!
Löytyyköhän täältä muita Solsidan-faneja? Hykertelin tässä yhtenä päivänä muistellen jaksoa, jossa superjuppien Fredden ja Mickanin poika ei tiennyt mikä on kerrostalo. Neuvokas Fredde-isä keksi vastata satunnaiseen myynti-ilmoitukseen lähiössä päästäkseen näyttämään pojalleen ihan oikean kerrostaloasunnon lähiössä. Mahtava jakso! Varsinkin kun Fredden poika ei olisi halunnut lähteä valkoiseen avaraan kotiinsa kerrostalokämpästä enää ollenkaan, koska siellä oli ”kotoisaa”…
Tässä pari päivää sitten tuli taas tuo lempisarjan suosikkijakso mieleen.
Meille tuli nimittäin tarhan jälkeen kylään vilpitön pieni vieras, joka portilla ihmetteli äidilleen: ”Miksi E:n talo on noin valtavan iso? Ja miksi siinä on noin monta ovea?”
Naapurini lapset käyvät samaa yksityistä kansainvälistä koulua omieni kanssa. Heiltäkin löytyy kavereita, joille talotyyppimme on ilmeisesti aikamoinen erikoisuus. Kotitaloamme lähestyttäessä pojan koulukaveri nimittäin huudahti: ”Älä vain sano että asut kerrostalossa!”
No joo, kyllä me oikeataan asutaan! Naapurit, ja mekin. Siis samassa talossa. Samassa! Täällä kukkaistutusten ja muotoonleikattujen pensasaitojen ympäröimässä pienkerrostalossa purjevenesataman tuntumassa me vaan reteesti slummeillaan. Takapihana puisto, jossa oravat tulittavat toisiaan havunneulasilla ja talitintit pitävät toisiaan pelossa aggressiivisella reviirikäyttäytymisellään. Tervetuloa Geneven lapsoset rosoiseen arkeemme hullunkuriseen taloon: kerrostaloon!
Täälläkin on nimittäin joten kuten mahdollista elää. Ihan just ja just.
Tarhan parkkipaikalla taas kerran jätti-Porscheja väistellessäni mielessäni alkaa kypsyä oivallinen bisnesidea. Iltapäiväkerho nimeltä Hullunkurinen talo järjestetään joka iltapäivä heti päiväkodin jälkeen. Esittelen nimellistä maksua vastaan kiinnostuneille lapsille ja vanhemmille ihka-aitoa kerrostaloasuntoa! Ovia, ikkunoita, pesukonetta, pöytiä, tuoleja, leluja, lakanoita, dvd:itä, puhelimia, kirjoja ja värjättyjä pääsiäismunia. Pihan kissoja, koiria ja pieniä päiväkotilaisia. Kivoja ihmisiä, joita samassa talossa asuu. Joo. Ja meidän parvekesammakon.
Rohkeimmat heittäytyjät saavat lisämaksua vastaan ihan oikeasti myös tehdä ruokaostokset lähikaupassa! Lämmittää eilisen ruoan, ripustaa siniset pyykit, keriä vessapaperin takaisin rullaksi ja selvittää leluja koskevan riidan. Jokainen osallistuja saa tietysti muistoksi tatskan, unohtumattomia elämyksiä ja tarvittaessa ympäröivä maailma -tuokioiden tai yhteiskuntaopin vihkoonsa sydäntarran meidän askartelulaatikosta.
Joo tervetuloa kaikille! Ovikoodi toimii tilinumerollani.
Ja hei pesuohjelma tais just päättyä!
Funny Blogs With A Hint Of Personal Development
Täydentävää suomen kielen ja kulttuurin opetusta nikosiansuomalaisille lapsille
Vegaaninen ruoka ja ravitsemusvalmennus, ekologinen elämäntapa, luonnonkosmetiikka ja ulkosuomalaisen äidin arki. Niistä on Wonderworld of Noora tehty. Tervetuloa mukaan!
EFFECTIVE ADVOCATES FOR PUBLIC LANDS, PUBLIC HORSES
Suomea vähän hauskemmin sveitsin- ja ranskansuomalaisten lasten kanssa
Suomi Kypros Sveitsi
Suomi Kypros Sveitsi
Suomi Kypros Sveitsi
Suomi Kypros Sveitsi
A British-Finnish family's experience of living in Japan
Ei kai taas 