Olen jotenkin kai lykännyt tämän kirjoittamista, kai koska se tuntuu hiukkasen haikealta. Olen kirjoittanut ja ladannut kuvia tänne neljän vuoden ajan, viimeisestä muutosta tämän seuraavan alle. Kirjoitin, koska halusin ylläpitää suomen kielen taitoani ja tallentaa muistoja itselleni ja tenavilleni (jos niitä nyt ikinä tämä tulee kiinnostamaan – hiukan just nyt epäilen!). Ja koska halusin kertoa miten mulla menee. On mennyt aika hiukeasti – no, sitä paremmin mitä kauemmin muutosta on. Jos rehellisiä ollaan.
Nyt, uuden maanjäristyksen taas lähestyessä alkoi tuntua siltä, että olisi ehkä aika kuitenkin vaihtaa kieltä. Siksi olen aloittanut uuden blogin nimeltä Something to Write Home About.
En kirjoita englanniksi siksi, että se olisi minusta jotenkin hienompi kieli tai siksi, ettenkö edelleen haluaisi kirjoittaa suomalaisille. Vaihdan, koska olen komennuksen alussa aina niin karmean yksinäinen. Siksi, että Kyproksella multa harvoin kysytään minkälaista elämäni Suomessa, Sveitsissä, missä tahansa ennen Kyprosta oli. Olen siellä ihmisille olemassa vain preesensissä, siinä silmien edessä, lipilapit jalassa perinneherkkuja epäluuloisesti maistelemassa. Mulla ei ole historiaa, ei mitään kiinnostavaa menneisyyttä. Ja samalla kaipaan kaikenlaista niin että itkettää.
Vaihdan siis englantiin, jotta jotta Kyproksen puolen suku, vanhat ja uudet kaveritkin voisivat ehkä ymmärtää mua hitusen paremmin jos haluavat. Ja nähdä vähän miten ihanaa Suomessa voi talvella olla.
Suurkiitos että olet ollut mukanani tällä hiukealla matkalla! Seurasi on merkinnyt mulle enemmän kuin arvaatkaan. Jokainen lukukerta, jokainen kommentti blogissa tai facen puolella on lämmittänyt mieltä hurjan paljon. Jos olet utelias tietämään miten matkamme jatkuu, olet lämpimästi tervetullut tänne:
Olisi ihanaa vielä nähdä!
Ei kai taas 